Surua ja lankaterapiaa. Nyt ei ole asukuvia vaan lankakuvia. Viimeinen viikko on käytännössä asuttu sairaalassa, oltu läsnä läheisen hyvin nuoren vasta 73-vuotiaan anoppini viimeisissä hetkissä. Pidetty kädestä, silitetty poskea ja autettu missä vaan on kyetty. Asuttu autossa Helsingin ja kodin ja kodin ja sairaalan välillä yötä päivää, ajattu satoja kilometrejä ja taas satoja kilometrejä edestakaisin. Jo ennen sairaalaan joutumista. ajettu ja hoidettu asioita ja potilasta. Viisi viikkoa ensimmäisestä sairaalakäynnistä viimeiseen päivään. Reilu kolme viikkoa ehti siinä välissä olla kotona.
Pitkälle edennyt haimasyöpä liian myöhään huomattuna on julma sairaus.
Viimeiset viisi viikkoa on mennyt kuin sumussa. Oma muisti pätkii, aika on menettänyt merkityksensä, kaikki normaali elämä on ollut koneellista suorittamista eikä aina sitäkään. Pyykkivuoret valtaavat kotia, villakoirat pyörivät huoneesta toiseen, puhtaat sukat hukassa, laskuja maksamatta eikä paljon tietoa mitä seuraavaksi tapahtuu. Tärkeintä on ollut olla läheisen kanssa. Puhua, itkeä ja nauraa niin kauan kuin se oli mahdollista, viimeisen viikon aikana sairaalassa ne selvät hetket olivat yhden käden sormilla laskettavissa.
Tässä kohtaa kiitän Suursuon sairaalan osasto 11 hoitajia. Ihania ihmisiä, myötätuntoisia ja ammattitaitoisia. Auttavat potilasta rajan yli ja omaisia surussa. Läsnä kun tarvitaan ja kohteliaasti antavat aikaa ja tilaa olla saattohoitopotilaan kanssa perheen kesken. Suursuolla saavat omaisetkin yöpyä halutessaan, vierailuaikoja ei ole, saa mennä vaikka keskellä yötä ja lemmikit ovat tälle osastolle tervetulleita ja sieltä kaiken sairaalamaisuuden keskeltä löytyy paljon myös kodinomaista tunnelmaa ja omaisille oma lepohuone sohvineen ja jääkaappeineen.
Erityisesti haluan kiittää vielä tätäkin kautta perjantain yövuorossa olleita Annea ja Katariinaa, jotka olivat läsnä poisnukkumisessa ja surussa ja pitivät meistä huolen sen jälkeen. Keitettiin kahvit, tarinoitiin eletystä elämästä,itkettiin ja halattiin ja oltiin läsnä. Taisi siihen tulla vielä kolmaskin surun murtama omainen kahville 4 aikaan aamuyöstä.
Surun kaverina on ollut kutomus, kutomus johon nyt jälkikäteen tuntuu vaikealta tarttua, se oli aina sairaalassa mukana. Siitä on tarkoitus joskus tulla villatunika. Olen aikaisemminkin huomannut että surussa kudon usein, tai virkkaan. Se on jotenkin sellaista tekemistä joka lepuuttaa omia hermoja ja siinä samalla on helppo miettiä asioita. Elämän rajallisuutta, sitä miten elämä on kuin kude, silmukat toisissaan kiinni ja kaikki vaikuttaa kaikkeen. Jokainen virhe, jokainen puute jää siihen näkyväksi ja tekee siitä ainutlaatuisen.
Ihan kuin elämä itse.
Ikävä on hirmuinen anoppi oli perhettä, läsnä elämässä ja aina auttamassa. Ainutlaatuinen ihminen. Surua ja tyhjyyden tunnetta jatkuu vielä pitkään, ehkä neulekin siinä vielä valmistuu.
My mother-in-law passed away last friday Morning after 5 weeks of being ill. Cancer that was discovered way too late. Last 5 weeks have been the most hard in my life. Last week that she spent in a hospital we were there all the time. I had this knitting with me, it is supposed to be a woolen tunic once its ready. I find it calming to knit when grief is present. Its always been that way. yarn and knitting allow thoughts to flow and yet the calm the mind.
Needles to say the candles are burning at home to remember her.
